Tänään sitten töissä tapasin erään oikein kiinnostavan naisihmisen jonka kanssa tuli juteltua pitkään ja hartaasti. Hän sai mut hyvälle tuulelle ja ilmeisesti minäkin hänet koska sain hänet nauramaan paljon. Kotoisin  oli kuulemma köh,, Ukrainasta :-) Tumma, hoikka ja kaunis eli kaikki mitä voi ulkoisesti vaatia. Ja kaikin puolin fiksun oloinen. Mutta ei kuitenkaan vielä osannut kunnolla suomea, vasta vuoden asunut täällä. No mut oppiihan sitä ajan kanssa. Pyysin kyllä kahville, tosin vähän kiertäen joten saattaa olla että ei ymmärtänyt kun ei oikein vastannut mitään. Olis kai vaan pitänyt selkeämmin kysyä mutta oli aivan liikaa ylimääräisiä korvia kuuntelemassa joten en voinut. Joten varmaan turha kertoakaan ettei asia olisi jäänyt vaivaamaan. Ja taas korostui se kuinka yksin olen. Ei ketään kelle kertoa päivän kuulumiset eikä vastaavasti kuunnella toisen tarinoita. Kotimatkalla olisi tullut itku mutta jotenkin sekin vain jäi jonkun muurin taakse,, en enää edes osaa itkeä vaikka mieli tekisi. No tämä on taas vaan tämän hetken olotila,, eiköhän se taas mene ohi,, ja nousen taas pohjamudista ylös. Aina olen ennenkin niin tehnyt. Mutta kuinka monta kertaa jaksan sen tehdä,, yksin,,